Juhannus, tuo railakas keskikesän juhla on nyt takanapäin ja itse ainakin nautin torstaista sunnuntaihin asti. Oli ruokaa, juomaa, lisää ruokaa ja herkkuja. Ennen vanhaan olisin kutsunut tätä 4 päivän ilottelua repsahdukseksi, mutta nykyään ajattelen, että ei elämäntapamuutos tunne käsitettä repsahdus. Elämäntapamuutoksessa opetellaan syömään oikein, mutta myös nauttimaan niistä herkkuhetkistä, juhannuksista, jouluista ja Viking Linen buffet-pöydästä. Repsahdus tarkoittaa aina, että jotain on nyt mennyt vähän pilalle ja pitää palata takaisin tiukkaan kuriin ja nuhteeseen. On tosi kuluttavaa ajatella jokaisen jäätelön, grillimakkaran ja terassi-oluen jälkeen, että kaikki on taas vähän pilalla ja oitää aloittaa alusta. Siinä samalla myös syyllistää itseään huonoista valinnoista mikä on myös todella raskasta. Minä en siis juhannuksena repsahtanut. Minä nautin ja pidin hauskaa. Maanantaina palasin taas arkeen.

Juhannuksen seuraukset kropassa.

En sano, etteikö tuo 4 päivää olisi maanantaina tuntunut kropassa, päinvastoin. Paino oli noussut turvotuksen seurauksena n.3,5kg , väsymys oli kova, olin juonut liian vähän vettä niin olin turvotuksesta huolimatta vähän kuiva. Alkoholia nautin vain lauantaina, joten sunnuntaina ruoka oli erittäin suola- ja rasvapitoista. Tästä syystä maha oli myös aivan sekaisin. Vaikka juhannuksena (pe ja la) lenkkeilinkin, niin silti askel oli todella raskas maanantaina.

Kuinka selvisin?

Juhannuksen ”vaurioiden” korjaaminen oli tälläkertaa helppoa. Oli ihana huomata kuinka ei ollut henkisesti pahaa oloa tai morkkista herkuttelusta tai juomisesta. En syyttänyt itseäni mistään, eikä mikään ollut pilalla. Maanantaina palasin siis iloisin mielin arkeen. Söin normaalisti ja kävin lenkillä. Turvotus oli jo iltaan mennessä laskenut aika paljon. Vettä join myös noin 4litraa päivän aikana, se auttaa myös turvotukseen. Tiistaina olo oli jo melko hyvä ja mahakin alkoi toimia kunnolla. Siihen auttoi selkeästi paluu säännölliseen syömiseen, runsas vedenjuonti ja liikunta. Keskiviikkona oli enää pientä turvotusta havaittavissa ja väsymys oli melkein kokonaan poissa. Jaksoin helteestä huolimatta kävellä noin 10km lenkin. Tänään torstaina ei ole enää merkkiäkään, että olisi ollut joku juhannus. Olo on normaali ja ruoka/juomapöhö on hävinnyt. Mikä mahtavinta, fiilis on edelleen hyvä eikä harmita yhtään, että paino nousi nesteen takia tai oli vähän väsyneempi alkuviikosta. Oli ihana huomata, kuinka liikunta ja ns. oikeanlainen syöminen tuli selkärangasta maanantaina ja oli helppoa ja mukavaa palata arkeen.

Juhannus ei siis ollut repsahdus. Seuraava jäätelö ei ole repsahdus. Seuraava bile-ilta ei ole repsahdus. Ne on kaikki elämää ja niille pitää löytää tilaa. Samoin kuin, että liikunta ei ole pakko. Säännöllinen syöminen ei ole pakko. Veden juonti ei ole pakko. Ne on osa elämää ja ne luo terveellisen pohjan sille elämälle.

Eilen sain ehkä tympeimmän sähköpostiviestin ikinä. Siinä kerrottiin, kuinka koulutus, johon minut oli jo talvella valittu, on peruttu. Kyyneleet tulvahti silmiini ja minut valtasi epäusko. Viestissä kerrottiin että voimme hakea toiseen kouluun ja he toivovat, että saamme korvaavan opiskelupaikan. Tämä oli mun mielestä ehkä se tympein osa, miksei he olleet järjestäneet korvaavaa opiskelupaikkaa, vaan meidän jo valittujen pitää uudestaan hakea ja jännittää, että pääsemmekö mihinkään. Itse olin tehnyt jo kaikki suunnitelmat valmiiksi koulun keston ajaksi eli 1,5 vuodeksi. Viestissä ei efes perusteltu opintojen perumista mitenkään muuten kuin että tämän haastavan tilanteen takia. Ymmärrän, että korona aiheuttaa kaikenlaista kurjaa kaikille, mutta tuo urheiluopisto olisi silti voinut hoitaa asian tyylikkäästi ja ihmisiä ajatellen.

Mitäs nyt sitten?

No, koska ei pidä antaa periksi, niin minähän sitten hain tuonne Kisakallioon. Nyt jännitetään elokuuhun asti, että pääsenkö ja jos pääsen niin mahtavaa, ja jos en, niin sitten keksitään taas jotain uutta. Vähän stressaa kun varma tulevaisuus muuttui yhtäkkiä todella epävarmaksi, mutta luovuttaa en aio. Hetken saan harmitella, mutta sitten on mentävä eteenpäin ja noustava uudestaan parempana. Mä olen halunnut liikunta-alalle jo pitkään ja se on sellainen haave, minkä aion toteuttaa vaikka mikä olisi. Tiedän, että pärjäisin ja olisin todella hyvä siinä mitä teen. Minulle ei kuitenkaan riitä mikään ns. Perus pt-kurssi, koska haluan syvemmän ja laajemman ammatillisen osaamisen. Tästä syystä haluan kouluun.