Pitkään ajattelin, että masennus on itseaiheutettu tila ja että minä en koskaan voisi masentua. Olisin heikko jos minulle kävisi niin ja kippas kappas, nyt on karma kuitannut ja sain reilu kuukausi sitten masennus-diagnoosin.

Ensimmäinen ajatus oli häpeä. Päätin, että en puhuisi tästä kenellekään vaan porskuttaisin vaan eteenpäin kuten tähän asti. Hymyilisin kuten ennen, vitsailisin entistä enemmän ja en missään koskaan ikinä myöntäisi että nyt ei pysty eikä jaksa. Hetken asiaa tuumailtuani kuitenkin totesin, että eihän se edistä mun toipumista vaan päinvastoin.

Käyn terapiassa ja syön lääkkeitä. Ne eivät kuitenkaan yksin auta, vaan minun on ollut pakko pysähtyä ja ajatella myös itsekseni asioita. On ollut pakko myöntää, että en aina pysty enkä jaksa, mutta ei mun ole myöskään pakko. Luen paljon aiheeseen liittyvää ja teen töitä oman ajatusmaailmani eteen ja toimin sen parhaaksi.
Terapiassa saan purkaa menneitä ja nykyisiä traumojani, joita on muuten aika paljon ja jo ekassa tapaamisessa psykiatri sanoi, että hän ei yhtään ihmettele miksi olen siellä. Elämäni surut ja vastoinkäymiset olen aina vaan sivuuttanut hymyilemällä enemmän ja kovemmin ja nyt se kostautui.

Liike on lääke.

Olen myös ajatellut että en voi olla masentunut, koska masentuneen ihmisen pitäisi näyttää tietynlaiselta ja silloin ei pysty tekemään mitään. Olen ollut väärässä. Mulla itsellä masennus aiheuttaa sen, että mikään ei oikeastaan tunnu miltään ja mistään en saa sitä iloa mikä joskus oli. Treenaan, mutta sekin on vain vähän sellainen pakko, koska pelkään, että jos en tekisi mitään, niin jäisin vaan sohvanpohjalle ja masentuisin lisää.

Alkoholi pahentaa mun oloa, koska mun serotoniineissä on jokin häiriö ja humalassahan nämä varastot käytetään tyhjiin. Siitä johtuu se kännin kiva fiilis. Seuraavan päivän morkkis on seurausta tyhjistä varastoista, mitkä siis normaalilla ihmisella alkavat täydentyä pikkuhiljaa, mutta masentuneella ei niin nopeasti. Tästä syystä en halua juoda nyt hetkeen ja myös lääkitys on osasyy siihen. Haluan itse tehdä kaikkeni että paranen ja olisin vielä oikeasti iloinen ja onnellinen.

Miksi siis kerron tästä vaikka minua edelleen hieman hävettää ja vähän jopa jännittää tämä ulostulo? Siksi koska haluan, että muut tiedostavat sen että ihminen voi näyttää ulospäin miltä tahansa, mutta sisällä voi tapahtua vaikka mitä. Haluan myös omalla ulostulollani auttaa muita ja antaa vertaistukea. Koen myös, että en voi toipua jos en myönnä, että minulla on ongelma ja isoin askel on jo otettu sillä, että hain apua ja sain sitä. Puhun tästä varmasti tulevaisuudessa lisää ja jaan vinkkejä mikä minulla toimii ja mikä ei. Aion myös avata syitä mitkä tähän ovat johtaneet ja kuinka toipuminen etenee.